On jälleen vuosittaisen Spotify-retrospektiivini aika! Edelliset retrospektiivit pääset lukemaan tästä: 2022, 2023.
Tänä vuonna hiljensin selkeästi blogin postaustahtia, ja julkaisin useimmiten vain yhden postauksen kuukaudessa. Tämä tahti sopi itselleni paljon paremmin kuin vuoden 2023 viikoittainen postaustahti. Tekstit syntyivät tänä vuonna kestävämmältä pohjalta, ja niissä esiteltyjen artistien taso oli keskimäärin korkeampi, sillä valikoin tarkemmin, keiden musiikista kirjoitin. Keskityin myös kirjoittamaan lähes eksklusiivisesti singleistä albumien sijaan, mikä mahdollisti suuremman artistijoukon musiikin käsittelemisen, sillä singlestä kirjoittamiseen menee tietysti valtavasti vähemmän aikaa kuin albumista kirjoittamiseen. Tässä aion pitäytyä jatkossakin, ja asiasta on ollut jo pitkään maininta myös Yhteystiedot-sivullani.
Eiköhän kuunnella hieman musiikkia.
10. Incubus – Are You In? (2001)
1990-luvun alussa toimintansa aloittanut, ja monille todennäköisesti jo ennestään tuttu kalifornialainen rock-yhtye Incubus oli yksi bändeistä, joihin kohdistin tänä vuonna diskografiakuunteluiskun, eli kuuntelin siis yhtyeen jokaisen albumin alusta loppuun asti kronologisessa järjestyksessä. Olen erittäin iloinen, että niin tein, sillä bändi on onnistunut tekemään hienoja kappaleita koko uransa ajan, vaikka osa albumeista tietysti olikin selvästi yhtyeen parhaimmistoa, ja osa puolestaan hieman mitäänsanomattomampia.
Are You In? on peräisin yhtyeen vuonna 2001 julkaistulta Morning View -levyltä, jota itse pidän heidän parhaana albuminaan. Kappale on rento ja positiivinen, ja siinä voi kuulla selkeän rytmikkyyden, joka on yksi yhtyeen vahvuuksista läpi sen koko diskografian. Solisti Brandon Boyd pääsee näyttämään oikein mukavankuuloista falsettiaankin, ja lopputuloksena on yksinkertaisesti onnistunut, letkeä rock-kappale.
9. Eric Johnson – Gem (2010)
Tämän kappaleen toinkin jo esille maaliskuun blogipostauksessani, ja se pysyi kuuntelussa läpi koko vuoden. Myös tämän kappaleen löysin vain siksi, että kuuntelin läpi Eric Johnsonin koko diskografian – tämähän on siis peräisin miehen vuoden 2010 Up Close -albumilta, jolla ei ainakaan Spotifyssa ole kovinkaan päätähuimaavia kuuntelulukuja. Kappaletta voi siis mielestäni huoletta kutsua “deep cutiksi”, ja se toimii jälleen loistavana esimerkkinä siitä, miksi artistien diskografioihin todella kannattaa perehtyä singlejä ja pelkkiä tunnetuimpia levyjä syvällisemmin.
Olen vallan röyhkeä, ja kuvaan kappaletta lainaamalla maaliskuista itseäni, sillä hän onnistui tiivistämään teoksen hienouden näppärästi:
“Tässä biisissä tiivistyy loistavalla tavalla Eric Johnsonin soundin ydin, eli kitaravirtuositeetti, jota käytetään positiivista ja toiveikasta energiaa hehkuvan musiikin soittamiseen. Kun kuuntelen tätä kappaletta, minusta tuntuu siltä, että kaikki järjestyy. Teos herättää mielikuvia aurinkoisista aamupäivistä, lempeistä oransseista auringonlaskuista, kylmistä saunavilvoitteluoluista mökin terassilla, kallioilla auringossa kirkkaana hehkuvista männyistä ja huolettomuudesta. Se, että tuollaisen määrän mielikuvia pystyy herättämään sanomatta sanaakaan, on merkki äärimmäisen poikkeuksellisesta taitavuudesta.”
Olen edelleen täysin samaa mieltä.
8. P.O.D. – Youth of the Nation (2001)
Tämän teoksen bongasin TikTokista, kappaleen introriffi on helvetin hyvä ja se soi muistaakseni jonkin autovideon taustalla.
Kappaleen sanat kertovat kuvitteellisesta kouluampumisesta, ja aihe on itseasiassa Suomenkin osalta ollut tänä vuonna harmillisen ajankohtainen, sillä kyseisen kategorian hirmutekoja sekä suunniteltiin että jopa toteutettiin.
P.O.D. on käsittääkseni saanut jonkinlaisen kristillisen bändin maineen, ja sellaiseksi se luokitellaan myös Wikipediassa. Hank Hill tiivisti hyvin oman suhtautumiseni kristilliseen rockiin jo kauan sitten, mutta P.O.D. ei onneksi vaikuta tekevän kappaleita pelkästään taivasukkeleista, vaan myös aidoista, maallisista aiheistakin, ja ainakin Youth of the Nation -kappaleen osalta he onnistuvat työssään loistavasti.
Itse kasvoin lapsena niin vahvasti nu metalin parissa, että se vaan tuppaa osumaan tehokkaasti vielä aikuisenakin, ja P.O.D. ei muodosta asiassa poikkeusta. Toimii.
7. Jaden – “Roses” (2024)
Tämän kappaleen myötä hyppäämmekin suhteellisen painostavasta nu metalista aivan toiseen ääripäähän, eli erittäin rauhalliseen ja melodiseen rap-osastoon. Olen ollut suuri Jaden-fani jo lähes vuosikymmenen ajan, joten odotin mieheltä uutta musiikkia kuin kuuta nousevaa. “Roses” onkin hänen ensimmäinen singlensä sitten vuoden 2021, ja se sinkoutui suoraan kymmenen tänä vuonna eniten kuuntelemani kappaleen joukkoon. Tämä teos oli oikeastaan siinä mielessä veikeä, että muutamalla ensimmäisellä kuuntelukerralla se tuntui jotenkin tylsältä ja liian pehmeältä. Luulen, että tähän vaikutti se, että artistin edellisesti julkaisusta oli kulunut jo niin kauan aikaa, ja odotukseni olivat siinä ajassa kasvaneet epärealistisen korkeiksi.
Yhtenä päivänä teos kuitenkin jotenkin naksahti päässäni paikalleen, ja kuuntelin sitä useana aamuna herätessäni jopa loopilla kerta toisensa jälkeen. Siitä muodostui kesäaamujeni hellästi kannatteleva selkäranka, jonka avulla kampesin itseni ylös sängystä silloinkin, kun jatkuvat huonopalkkaiset freelanceprojektit ja työmarkkinoiden yleinen tilanne vituttivat suorastaan eksistentiaalisella tasolla. Musiikki on ihmelääke.
6. Incubus – Wish You Were Here (2001)
Kymmenen kuunnelluimman kappaleeni joukkoon päätyi peräti kaksi Incubus-kappaletta, jotka ovat vieläpä samalta albumilta – Morning View todella on bändin magnum opus.
Wish You Were Here on soundiltaan raskaampi kuin aiemmin mainittu Are You In?, mutta siitäkin löytyy kuitenkin positiivinen pohjavire. Rakastan erityisesti teoksen lyriikoita, joissa kuvataan elämän kauneutta:
I dig my toes into the sand
The ocean looks like a thousand diamonds strewn across a blue blanket
I lean against the wind, pretend that I am weightless
And in this moment I am happy, happy
Morning View -albumi, jolta tämäkin biisi on peräisin, tehtiin Kaliforniassa, Malibun rantakaupungissa talossa, josta näki suoraan valtamerelle, ja josta pääsi nopeasti rannalle. Albumin tekoprosessin olosuhteet kuuluvatkin mielestäni aika selkeästi albumin yleisessä soundissa ja tunnelmassa, sekä tietysti erinäisissä lyriikoiden kohdissa. Loistava teos.
5. araabMUZIK – Y.n.R.E. (2013)
Tämä kappale oli jo vuoden 2022 vuosiretrospektiivilistan sijalla 4. Kyseessä on edelleen työnteon taustamusiikkina käyttämäni kappale, jolle on tänäkin vuonna tullut käyttöä. Näin kirjoitin teoksesta muutama vuosi sitten:
“Kappaleen kimeä syntikkamelodia on hypnoottinen, ja vahva rytmiikka tuo hyvää tempoa työntekoon. Olen aidosti kuunnellut tätä yhtä kahden ja puolen minuutin biisiä putkeen useita tuntejakin kerralla tehdessäni tietokoneella kaikenlaista sekalaista digitaalista urakkatyötä. En kuuntele kappaletta juuri ollenkaan työnteon ulkopuolella. Toivon, että pääsen kuuntelemaan tätä runsaasti ensi vuonnakin.”
4., 3., 2. A Perfect Circle – 3 Libras, The Hollow, Weak And Powerless (2000, 2000, 2003)
Listani sijat 4., 3. ja 2. täyttää yksi yhtye, eli Tool-nokkamies Maynard James Keenanin toinen bändi A Perfect Circle. Kuuntelin läpi myös tämän yhtyeen koko diskografian tänä vuonna, ja se kannatti, sillä bändihän tekee aivan saatanan hyvää musiikkia. A Perfect Circle osaa yhdistää hienolla tavalla sekä aitoa herkkyyttä että kunnon rehtiä progemetallimeininkiä.
Tarkoitan tätä hyvällä, kun sanon, että käytännössähän A Perfect Circle on soundiltaan eräänlainen kevytversio Toolista, jonkinlainen Tool Zero tai Tool Light. Tool itsessään on kenties progressiivisen metallin hienoin bändi, joten kevytversio siitä on edelleen erittäin mieluisaa kuunneltavaa. Maynard James Keenan on nero.
1. Queens of the Stone Age – In The Fade/Feel Good Hit Of The Summer (Reprise) (2000)
Tästä teoksesta muodostui minulle tänä vuonna suorastaan jonkinlainen musiikillinen pakkomielle. Vaikka olinkin kuunnellut kaikki QOTSA:n albumit jo aikoja sitten, jotenkin tämä kappale oli jäänyt kunnolla huomioimatta. Kun se sitten tuli taas vastaan Spotifyn Discover Weekly -soittolistalla, se todella osui ja upposi.
Myönnän, että 2024 oli itselleni paikoin henkisesti hieman raskas vuosi. Vaikka pääsinkin mukaan monenlaiseen freelanceprojektiin, ja onnistuin luomaan itselleni Upwork-alustalla hyvän profiilin, vakaa kuukausipalkkainen työpaikka jäi edelleen saamatta, ja se suoraan sanottuni vitutti. Olen aina ollut erittäin kunnianhimoinen ja uraorientoitunut, joten kuukausipalkkaisen duunin saamisessa epäonnistuminen harmitti suuresti.
Tämä kappale auttoi minua asettamaan asiat oikeaan perspektiiviin. Mark Lanegan laulaa kappaleessa elämänohjeen, josta saattaa olla hyötyä monelle muullekin kuin vain itselleni:
“Ain’t gonna worry / Just live ’til you die.”
Kaiken päänsisäisen työmarkkinoihin ja yleiseen elämässä edistymiseen liittyvän turhan huolehtimiseni ja angstailuni muodostamassa mentaalisessa viidakossa luoviessani tekee joskus ihan hyvää muistaa, että loppujen lopuksihan elämää on tarkoitus elää, ei suorittaa. Just live ’til you die.
Kiitän kaikkia lukijoitani tästä vuodesta, ja palaan jälleen tammikuussa uuden postauksen kera.
Ai niin, ja muistakaa käyttää suojalaseja raketteja ampuessanne!
