Albumi ilmestyy huomenna 5.4., jolloin lisään tähän postaukseen Spotify-linkin albumiin.
Tumpin Musablogi tekee uuden aluevaltauksen blogin ensimmäisellä ennakkoarviolla. Minulle lähetettiin tämä albumi jo vajaa kuukausi sitten, ja olen kiitollinen etuoikeudesta saada kuunnella se ennakkoon.
Don Johnson Big Bandista minulle tulee selkeimmin mieleen oma lapsuuteni ja siinä keskeisessä roolissa ollut musiikkitelevisiokanava The Voice, joka näytti aina päivisin musiikkivideoita. Yhtyeen suurimman hitin, eli One MC, One Delay -kappaleen musiikkivideo pyöri Voicella harva se päivä, ja se jätti vahvan vaikutuksen.
Midnight Movement on yhtyeen kahdeksas albumi, ja se on suorastaan järkälemäinen – 15 kappaletta, kesto yhteensä tunnin. Levy on yhtyeelle siitä poikkeuksellinen, että yhtyeen keulahahmo Tommy Lindgren räppääkin englannin sijasta suomeksi – tosin vain yhdessä biisissä. Yhtyeen kosketinsoittaja Johannes Laiho kommentoi tilannetta: “Päätettiin pedata Lindgrenille vihdoin pitkään odotettu Vain elämää -kutsu vaihtamalla kieli suomeksi. Tosin vain yhdessä biisissä, jonka kertosäkeissä lauletaan espanjaksi. Nähtäväksi jää, mihin asti se riittää”.
Either way, meininki levyllä on menevää ja kova energialataus selkeästi kuultavissa ja tunnettavissa. Levyn hyvään vauhtiin vaikuttaa mielestäni keskeisesti vierailevien artistien valtava määrä ja korkea laatu. Vierailijoita levyllä on peräti 17, ja lista on seuraavanlainen: Michael Bleu, Stinako, Tuomo Prättälä, Lilian Young, Heini Ikonen, Emma Salokoski, Mirella, Ramy Essam, Tuomas Toivonen, Dionelis Plana Buena, Jay L ja Bentality sekä soittajat Verneri Pohjola, Max Zenger, Juuso Hannukainen, Petteri Sariola ja Tapio Backlund.
Kaarti on messevä, ja oli hauska nähdä, että mukana oli jopa yksi Tumpin Musablogi-alumnikin, eli suomisoulin soihdunkantaja Michael Bleu, jonka musiikista kirjoitin esimerkiksi viime vuoden toukokuussa. Toinen solistipuolelta silmään pistävä nimi oli nuori laulajatar Mirella, joka on jotenkin onnistunut luomaan itsestään suoranaisen ilmiön, vaikka hänen Spotify-sivultaan löytyy vasta kolme biisiä – vaikuttavaa työtä. Soittajapuolella huomioni taas kiinnittyi etenkin äärimmäiseen taitavaan Verneri Pohjolaan, jonka soittoa oli ilo kuunnella usealla levyltä löytyvällä kappaleella. On mielestäni oikeutettua sanoa, että albumin taustalla on suoranainen All-Star-porukka.
Ennen kuin suitsutan levyn huippukohtia, on pakko myöntää, että levyn pitkä kesto ja suuri kappalemäärä tuntuvat ajoittain hieman raskailta. Viisitoista biisiä ei sinänsä ole enää striimausaikana mikään ennennäkemättömän suuri määrä biisejä etenkin juuri hip-hopissa, jossa monet artistit tuuttaavat ainakin jenkkimarkkinoiden puolella ulos parinkymmenen biisin pituisiksi paisuneita sekunda-albumeita, mutta kannatan itse edelleen klassista 10-12-biisin ihannepituutta albumeille genrestä huolimatta. Viidentoista ja etenkin kahdenkymmenen biisin levyillä tulee vääjäämättä olemaan filleriä, ja tämän levyn osalta sitä ovat esimerkiksi varsin sietämätön Tú La Ves ja omaan makuuni suhteellisen junnaava Silver Spoon. Suurelta osin albumi sisältää kuitenkin laadukasta, moniulotteista rytmimusiikkia, josta seuraavaksi kerron.
Albumi alkaa hektisellä beatbox-biisillä nimeltä 24 Bars, joka oli fiksu valinta levyn aloittajaksi, koska se asettaa tason korkealle alusta alkaen ja päästää Lindgrenin valloilleen. Aloitusbiisiä seuraa uhmakas, Michael Bleu-vierailun sisältävä Neutral OK, jossa kirkkaimmin loistaa kieltämättä juuri itse Bleu. Kappaleen räpätyt säkeistöt ovat tasaisen laadukkaita, mutta Bleu:n suoritukset kertosäkeistössä nostavat kappaleen korkeammalle tasolle.
Etenkin nuorempien musiikinkuluttajien korvat hörölle saava Mirella-vierailu kuullaan albumin kolmannella kappaleella, joka on nimeltään Lights. Biisin perustan muodostaa erittäin rytmikäs rumpuinstrumentaatio, jonka päälle tiputellaan taitavasti paloiteltuja riimejä, joille hienosti sanoitusta tukeva Max Zengerin huilunsoitto antaa lisäsäväyksen. Mirella puolestaan tuo kappaleeseen erinomaisesti lauletun kertosäkeistön, ja koko teos kuulostaa positiivisen nostalgisella tavalla 2000-luvun suomiräpiltä korkealta laulettuine kertosäkeistöineen ja napakasti tehtyine rumpubiitteineen.
Levy lähtee kuitenkin mielestäni kunnolla lentoon vasta viidennestä, The Grid-nimisestä kappaleesta lähtien. Biisissä on loistava biitti ja Lindgren tykittää räppejä sylinterit pauhaten vierailevien riimittäjien Bentality:n ja Jay L:n kera. Biisiä seuraava Unbroken taas on introspektiivisempi ja vakavampi teos maailman nuorison avunpyynnöistä, jonka kertosäkeistöt laulaa kauniisti Emma Salokoski. Kappaleen kohokohta on viimeinen säkeistö, jonka Lindgren räppää häkellyttävällä temmolla.
Eräs albumin mielenkiintoisimmista teoksista on seitsemäs kappale Dun, jota Max Zengerin huilu kantaa hypnoottisesti. Kappaleen genre on käytännössä jazzräppiä, ja juuri tällaisten teosten avulla Don Johnson Big Band pystyy erottumaan edukseen, sillä tämä on jotain sellaista, mitä ei usein tule nykyään vastaan. Suomesta tulee suhteessa pieneen populaatioomme perkeleellisesti timanttisia jazzmuusikoita, ja heidän hyödyntämisensä oman genrensä ulkopuolella on omiaan luomiaan musiikillisesti korkealaatuisia tuotoksia. Kyllä, musiikillisella virtuositeetilla on edelleen merkitystä, ja ne, jotka osaa, on helppo erottaa niistä, jotka ei.
Koska tämä on ennakkoarvio, en kerrokaan enempää albumin muista kappaleista, vaan säästän ne lukijoille ja kuuntelijoille yllätyksiksi huomiselle. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että meininki vaan paranee levyn kakkospuoliskolla, ja suosittelen albumia lämpimästi kaikille hyvistä riimeistä ja laadukkaasta instrumentaatiosta nauttiville. Edit: Levy on nyt kuunneltavissa, ja se löytyy alhaalta:
Don Johnson Big Band toimittaa myös tasaisella tahdilla sarjan keikkoja aivan lähikuukausina, ja niistä ensimmäinen on jo huomenna täällä Espoossa!
Tulevat keikat
05.04. Kannusali, Espoo
10.04. Lutakko, Jyväskylä
13.04. Viking Gabriella
23.05. Utopia, Turku
25.05. Maailma kylässä, Helsinki
31.05. Rytmikorjaamo, Seinäjoki
Kiitokset lukemisesta!
