Uusinta Kuukauden Kovimmat-sarjan jaksoa edelsi muutaman kuukauden tauko, jonka aikana keskityin tässä vaiheessa jo tyypilliseen tapaani puolustamaan taiteen arvoa vajaaälyisen hallituspolitiikan vallitessa maassamme. Jaoin myös itse toimiviksi kokemani vinkit gradunkirjoitusprosessiin, ja tänään esittelen tuhdin paketin suomalaisen indie-kentän uusinta tuotantoa.
NO EI! – Minä 2.0 (2024)
NO EI! on tänään Yli laidan-nimisen debyyttialbuminsa julkaiseva hardcore punk -yhtye, joka kuvaa soundiaan lähettämässään sähköpostissa seuraavanlaisesti:
“NO EI! varastaa metelinsä ainekset samasta dkminortreathktmkrefusedtblacksabbathblackflagnylonbeat -sammiosta kuin kaikki muutkin. ”Kuulostamme kuitenkin hetkittäin myös omalta itseltämme”, NO EI! leiristä ylpeänä kommentoidaan.”“
Oma punk-kulutukseni on tänä vuonna rajoittunut lähinnä tämän klassisen Dead Kennedys-levyn luukuttamiseen, joten kiintiöni ei ole vielä läheskään täynnä. Kappaleessa Minä 2.0 onnistutaankin kahdessa mielestäni punkille keskeisimmässä asiassa: Tehokkaasti merkityksiä välittävien lyriikoiden kirjoittamisessa ja musiikillisessa menevyydessä – toisin sanoen sanoma pelaa ja jalka väpättää.
Näkisin, että tässä biisissä ei nimestä huolimatta ole kyseessä Panteran A New Level-klassikon kaltainen aito voimaantumiskappale. Oma tulkintani kappaleesta on sen sijaan se, että siinä vittuillaan itseään kuumeisella, epäterveellä tavalla jatkuvasti “hioville” ihmisille, eli zeitgeistimme fitness-addiktoituneille, kymmenvaiheista päivittäistä kasvojenpuhdistus- ja ihonhoitorutiinia veivaaville superolennoille. Mindfulness ja betterhelpit pyörii, ura on nousujohteinen, ja ympärillä mureneva köyhät kyykkyyn runnova yhteiskunta ei näy tämän ääreisnäkönsä sujuvasti peittäneen liituraitasuorittajan päivittäisessä elämässä mitenkään. “MINÄ, MINÄ, MINÄ!”, kuten kappaleessakin sanotaan. Todella onnistunut minuutin ja viidenkymmenen sekunnin pituinen punk-veto, jossa edukseen erottuu varsinkin laulajan uskottavalla tavalla pahansisuinen ääni. Suosittelen vahvasti.
Tässä linkki kappaleeseen ja debyyttialbumiin:
Yhtye lähtee levyn johdosta lokakuun alussa myös kiertueelle, jonka keikat löydät listattuna alta:
4.10. LEVYJULKKARIT! Playhouse Bar, Helsinki w/ Tigerstedt + Sallan Tauti
5.10. Club 76, Turku w/ Tigerstedt + Sallan Tauti + Treble Def
11.10. Tukikohta, Oulu w/ Cult of Stenman + Sekret Teknik
12.10. Bar Kellari, Kannus w/ Sekret Teknik + Suite Green
18.10. Kaivuri, Kuopio w/ Ongelma + Pykimät
19.10. Marks, Joensuu w/ Ongelma + Pykimät
1.11. Vastavirta, Tampere w/ Punk Lurex + Offside Reidars + Tilanne Päällä
2.11. Alakulttuuritalo Kramsu, Jyväskylä w/ Offside Reidars + Tilanne Päällä
15.11. Kivijalka, Mikkeli w/ Pykimät + Himanes
16.11. Oscar’s Pub, Varkaus w/ Pykimät + Himanes
Fraula – Travelogue (2024)
Hiljennämme rapsakan aloituksen jälkeen hieman kerroksia seuraavalla, tamperelaisen syntikkapopbändi Fraulan kappaleella Travelogue. Bändi on käsittääkseni kaksijäseninen, ja sen jäsenistöstä löytyy jopa yksi kappale kaimoja – terveiset vaan sähköpostissaan itsensä esitelleille Tuomakselle ja Petrille.
Syntikkapoppiahan tämä on, mutta genren rauhallisemmasta päästä. Mieleen tulee jonkinlainen Brian Ferryn vuoden 1985 Boys And Girls-levyn hidastempoinen tunnelmointi, josta sinänsä itse pidän suuresti.
Omaan korvaani teki suurimman vaikutuksen biisin moitteeton miksaus. Kaikki elementit on saatu tarkasti toimivaan tasapainoon, mitä pidän tämänkaltaisille biiseille tärkeänä ominaisuutena. Parhaimmillaan Travelogue toimii mielestäni hiljalleen pimenevän syysalkuillan lomassa nautitun alkumaljakuoharin juomisen taustalla, ja tämä on siis kehu – minulla on kyseistä skenaariota varten kokonainen soittolistakin: https://open.spotify.com/playlist/61g3TMAtPOOSIUghF0XUcF?si=541d78b032984b64
Juuri yllä kuvailemani ideaalisen kuuntelutilanteen vuoksi on tärkeää, että biisi on miksattu oikein, eikä mikään musiikillinen elementti särähdä ikävästi korvaan, jotta kappale pystyy tuottamaan seurueen keskusteluille lempeän musiikillisen taustan häiritsemättä puheensorinaa. Tiedostan, että tekstini voi kuulostaa hieman kornilta, mutta pidän oikeanlaisen tunnelman kuratointia keskeisenä onnistuneen illanvieton luomisen kulmakivenä, ja musiikki tuppaa olemaan ainakin itselleni kenties kaikista suurimmassa roolissa tunnelman luojana.
On ilo kuulla, että Suomessa osataan tehdä tällaista genren nyanssit suvereenisti hallitsevaa musiikkia. Tahdon myös antaa yhtyeelle kehuja hienosta kuvitusvalinnasta kappaleelle, se jatkaa sujuvasti kappaleen tunnelman rakentamista visuaalisessa ulottuvuudessa.
Kuuntelemaan pääset tästä:
Laura Asunta – Kun päättyy aina (19740) (2024)
Jatkamme seuraavaksi edellisen kappaleen pehmeän melankolisesta tunnelmasta jyrkempään melankoliaan – mitäpä olisi suomalaista musiikkia käsittelevä teksti ilman ainakin yhtä kuolemasta kertovaa kappaletta.
Asunta-sukunimi voi kuulostaa blogin aktiivisille lukijoille tutulta, ja Laura Asunta onkin blogissa useasti aiemmin esiintyneen Markus Asunnan sisko. Markuksen kädenjälki kuuluu kappaleessa esimerkiksi low whistlen ja irlantilaisen busukin sekä syntikka- ja efektimaisemoinnin kautta.
Sähköpostissaan Laura avaa teoksen syntyprosessia:
“Kun päättyy aina -kappaleen alkuunpaneva voima oli Laura Asunnan äidin kuolema tammikuussa. Useimmille ihmisille omien vanhempien tai vanhemman olemassaolo on alusta alkaen sellainen itsestäänselvä kulmakivi, jonka päälle elämä rakentuu. – Kun sen kulmakiven sitten menettää, niin maailmanjärjestys muuttuu perustavalla tavalla, Laura Asunta sanoo.”
(Laura) Asunnan lauluääni on korkea ja kaunis, ja se solmiutuu hyvin yhteen kappaleessa kuultavan akustisen kitaran kanssa. Vaikka myönnän taitavasti soitettujen perinteisten irlantilaisten instrumenttien vievän jatkuvasti ajatukseni lähinnä jonkinlaiseen renessanssimarkkinoiden ja Lord Of The Rings -universumin mielikuvamaailmaan, keskittyminen kappaleen lyriikoihin ajatuksella kannattaa, sillä sanoituksiin on todella panostettu.
Vanhemman kuolema on useimmille meistä elämän syvin tragedia. Vielä kauheampaa siitä tekee se, että se on elämän harvoja vääjäämättömiä tragedioita. Kun päättyy aina (19740)-kappaleessa Laura Asunta käy läpi oman äitisuhteensa koko elämänkaaren runollisella, sopivasti tahditetulla tavalla. Myönnän silmieni kostuvan tätä kirjoittaessani Asunnan kertoessa laulaen opintiensä aloittamisesta:
“Suora jakaus ja palmikot siistit
Pakkasit repun ja selkääni nostit
Tyttösi puit, opin tielle saatoit
Salaa ylpeä olla kai saatoit”
Kyseiset sanat tuntuvat erityisen merkityksellisiltä, sillä Asunta mainitsi sähköpostissaan olevansa itse yliopistonopettaja, eli oman opintien aloitus saattoi alkuun poikkeuksellisen vahvan oppimismatkan. Sanoituksissa onnistutaan myös yhdistämään alkukantainen äidin hoivan kuvaus perisuomalaiseen luontokuvastoon:
“Heijaisit vielä mut uneen
Valon jättäisit palamaan eteiseen
Uskoisin korpimaan kulkijoiden
Matkaavan suojassa enkeleiden”
Lyyrinen pièce de résistance kohdataan kappaleen lopussa:
“Tammikuun aamuna katkesi lanka
Kirposi ote ja pysähtyi aika
Kun katoaa vastus ja tyhjyyteen nojaa
Se horjuttaa, se horjuttaa, horjuttaa
Kun päättyy aina ja alkaa ei koskaan”
Kuolema on harvinaisen vahva tapahtuma, johon sisältyy sekä äärimmäisen rutiininomaisia ja jopa arkisia tapahtumakulkuja, että nykyaikana poikkeuksellisen voimakkaita spiritualistisia tuntemuksia. Siksi koen, että tässä kappaleessa ilmiön käsittelemisen lähestymistavaksi valittu yhdistelmä arkisia tapahtumia (opintien alkuun saattaminen, valon jättäminen eteiseen, välittävien ja terveiden rajojen asettaminen teini-ikäiselle tyttärelle) ja syvän spiritualistisia ilmaisuja (korpimaan kulkijoita suojaavat enkelit, “Kun päättyy aina ja alkaa ei koskaan”) on kenties paras mahdollinen tapa käsitellä kuolemaa musiikissa. Sopiva tasapaino myyttistä ja maallista.
Kun vielä tarkemmin ajattelen, ilmaisu “Kun päättyy aina ja alkaa ei koskaan” on häkellyttävän osuva tapa kuvata vanhemman menettämisen tuskaa. Vanhempi on todella ollut lapsen elämässä läsnä lapsen koko siihenastisen elämän, siis aina. Juuri siksi tuntuu niin mahdottomalta käsittää, että yhdessä hetkessä hän ei olekaan läsnä enää koskaan.
Ei tässä taida voida enää muuta sanoa kuin klassiseen tapaan kiitos ja anteeksi. Kiitos hienosta kappaleesta, ja osanottoni menetyksesi johdosta.
Teoksen pääsee kuuntelemaan tästä:
Eerie Deer – Summerkiller (2024)
Äskeisen kappaleen vahvan tunnelatauksen jälkeen koin, että ennen energiatasoa nostavaa lopetuskappalettamme olisi hyvä hengähtää hetki kiireettömän folkin parissa, jota meille tarjoilee tänään Porista ponnistava Eerie Deer syksyyn sopivasti nimetyllä kappaleellaan Summerkiller.
En välttämättä sanoisi kappaletta musiikillisesti mullistavaksi, mutta tässä yksinkertaisesti tehdään monta asiaa helvetin hyvin. Instrumentaatio soljuu mukavasti ja siinä on tietynlaista autenttisuutta, se ei kuulosta täysin studion perällä sileäksi kiillotetulta. Pidän etenkin rumpusoundista. Laulajan ääni puolestaan sopii tällaiseen hieman slacker-tyyliseen rauhalliseen folkiin kuin nenä päähän. Tämän kappaleen voisin kuvitella toimivan hyvin aamukahvin parissa kuunneltuna päivän aloittajana, tai syyspimeän jo laskeutuessa duunista kotiin matkustettaessa kuunneltuna arjen vapaa-ajan rutiineihin tuudittavana teoksena. Erittäin miellyttävää kuunneltavaa.
Nautiskelemaan pääset tästä:
endless without – piercing (2024)
Kattauksemme päättyy tähän jo Kaaoszinessä ja Rumbassakin huomioituun nu-metal-shoegaze-hybridiin, joka löysi tiensä myös omaan sähköpostilaatikkooni.
Bändi kuvasi kappalettaan genrenimellä “nugaze”, ja löydän biisistä kieltämättä sekä nu-metal- että shoegaze-vivahteita. Teoksen runko rakentuu jykevälle nu-metal-murskaukselle, johon yhdistyy äänivallimainen lauluraita. Vaikka kitaroissakin on tiettyä shoegazemaisuutta, kyseinen genre on mielestäni selkeimmin läsnä juuri vahvasti efektoidussa lauluraidassa, joka muistuttaa omaan korvaani pikemminkin jonkinlaista extrakitararaitaa kuin minkäänlaista suurissa määrin lyriikoiden kautta merkityksiä viestivää instrumenttia. Myönnän toki myös, etten juurikaan saa lyriikoista selvää, mutten oikeastaan ole pitänyt kyseistä genren oikkua milloinkaan suurena ongelmana. Itse olen viimeaikoina kuunnellut paljon blackgazea, eli black metalin ja shoegazen hybridigenreä, jota tuottaa osaavasti esimerkiksi Deafheaven. Kyseisen genren koko pointti on hieno äänivallisoundi, johon voi ikään kuin upota kellumaan. Tässä nugaze-biisissä puolestaan on hieman rytmikkäämpi sointi, joka on helppo tuntea omalla vahvalla nu-metal-kuunteluhistoriallani mukavan tutuksi ja jopa hieman nostalgiseksi, mikä mahdollistaa suvereenin meininkiin uppoutumisen.
Endless without on tehnyt piercing-kappaleellaan hienon aluevaltauksen Suomen musiikkikentällä, ja siitä kiitän heitä. Mieluummin vitusti lisää näitä kuin sitä samaa loppuun poljettua, mitäänsanomatonta indierockia, jota maassamme valitettavasti tuotetaan aivan naurettava määrä. Kunnon panostus soundeihin, kitaratoneihin ja MEININKIIN kannattaa aina.
Kehuja haluan antaa myös biisin kansikuvasta, sillä siihen on saatu kanavoitua juuri sitä ysärin lopun ja 2000-luvun alun nu-metalin omalaatuista visuaalista maailmaa, josta genre niin monille musiikin ohella muistuu.
Testaamaan pääset tästä:
Musabloggari kiittää, kuittaa, koheltaa ja kumartaa!
