Tämä taitaa olla Tumpin Musablogin tähän mennessä täyteen pakatuin Perjantainen postilaatikkopyrähdys, sillä luvassa on musiikkia peräti viideltä eri artistilta.
Toinen Antti – Alien
Pyrähdyksemme alkaa Toisen Antin debyyttialbumilla Alien, jonka samannimisestä singlestä kirjoitin jo helmikuussa. Huomasin muuten sittemmin, että tuon levyn nimikkokappaleen kertosäkeen melodia muistuttaa vahvasti Roxy Musicista tutun Bryan Ferryn vuoden 1985 soolohittiä Don’t Stop The Dance – tämän mainitsen siis vain kevyenä nippelitieto-observaationa.
Alien-albumi alkaa rennonpuoleisella Millaista On Arkussa-kappaleella, jossa erottuvat edukseen erityisesti laulumelodiat. Myös kappaleen sanoitukset ovat mielestäni onnistuneet, ja niissä kommunikoitujen ideoiden mahtipontisuus toimii raikkaana kontrastina kappaleen soundin suhteellisen rauhalliselle tunnelmalle.
Kappaleesta Tanssi Kuoleman Kanssa löytyy yksi albumin parhaista kertosäkeistä, joka on rytmiltään suorastaan koukuttava. Laulufraasien rytmitys tasaisesti eteenpäin kumisevan syntikkamelodian kanssa luo kappaleeseen tyydyttävän rytmin, ja sanoitusten konkretisoiva ote tanssista kuoleman kanssa – “Tanssi kuoleman kanssa, taivuta sen niskaa / Taivuta vähän liikaa, näytä kumpi liidaa” on omiaan rakentamaan synkästä aiheesta optimistisen narratiivin. Lyriikka “Anna kuoleman tuntee, et sä oot elossa” on viesti, josta monen elämäänsä muiden ihmisten odotusten ja ajatusten pelossa elävien kannattaa ottaa neuvoa. Itse olen muotoillut idean usein sanoilla jos elämä potkii päähän, potkaise elämää takaisin suoraan hampaisiin – toisin sanoen, sinnikkäät paskiaiset pääsevät pitkälle.
Alien-kappale on biisilistassa kolmantena, ja vaikka edelleen pidänkin kappaleen kertosäkeestä, se tuntuu jopa näiden uusien biisien valossa hieman heikommalta kuin aikaisemmin.
Omaan makuuni levy tuntuu hieman laahaavan keskivaiheilla, mutta vauhtiin päästään taas kappaleella Tänään Me Kuollaan Vähän. Tässä vaiheessa levyä ei voikaan olla huomaamatta ja pistämättä merkille levyn selkeää elämän ja kuoleman yhteen kietovaa tematiikkaa. Levyn biisilistasta löytyy kappaleet nimeltä Millaista On Arkussa, Tanssi Kuoleman Kanssa, Haamuja, Tänään Me Kuollaan Vähän ja Täs On Aina Ollu Elämää, eli levyn kymmenestä kappaleesta tasan puolet käsittelee jo nimensä tasolla elämää tai kuolemaa. Alien-albumi tuntuukin jonkinlaiselta maailmanlopun soundtrackilta, jonka tarinassa tiedostetaan lopun olevan lähellä, mutta epätoivoon vajoamisen sijaan tarinan päähenkilöt päättävätkin heittäytyä jonkinlaiseen hurmokselliseen täyden kehollisen ja henkisen vapautumisen tilaan. Kun ottaa huomioon, minkälaisia tapahtumia maailmassa on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut, albumin absurdistissävytteisesti vapautunut sanoma todennäköisesti resonoi monessa kuulijassa.
Lopuksi tahdon nostaa esiin kappaleen, joka on mielestäni selkeästi albumin paras, ja koko levyn vahvinta singlemateriaalia. Kyseessä on albumin päätösbiisi Dervissi, ja kun tätä kirjoittaessani kävin tarkistamassa Toisen Antin Spotify-sivun, niin huomasin, että Dervissi oli kuin olikin albumin ensimmäinen single. Kyseinen kappale oli kuitenkin julkaistu jo vuonna 2020, eli albumin kehitysprosessi on selkeästi ollut pitkä, ja siksi en itsekään ollut kappaleesta tietoinen kuin vasta nyt kuullessani sen levyllä.
Dervissi on tuotantotyyliltään koko levyn määrätietoisimmin etenevä kappale. Biisin instrumentaatio ei leijaile kevyesti ja hiljalleen, vaan jyrää eteenpäin päättäväisesti, ja tukee laulun lyriikoiden käskyjä – “Tanssi niin kuin kukaan ei katsois / Tanssi niin / Ku dervissi“. Ehkä häkellyttävintä kappaleessa on se, että sen rytmi on saatu juuri sellaiseen muotoon, jossa sen tahtiin on aidosti helppo kuvitella tasaisin väliajoin tukijalallaan vauhtia ottava dervissitanssija antautumassa täysin hetken, musiikin ja uskonnollisen hurmoksen armoille. Kappaleeseen ei sopisi mikään muu rumpukomppi kuin se, mikä siihen on nyt onnistuttu valitsemaan, ja se on todella harvinainen saavutus.
Kaiken kaikkiaan Alien on albumina suhteellisen uniikki kokonaisuus, jossa yhdistyy kappaleesta riippuen joko vapautunut, hedonistinen elämisen vimma tai haavoittuvainen, kanssaihmistä kaipaava itsereflektio. Debyyttialbumiksi oikein onnistunut tuotos, jota kuuntelemaan pääsee tästä:
Telm & Wilson – BLEM EP
EP:n nimikkokappaleen esittelinkin jo viime viikolla, joten tänään käsittelen vain julkaisun kahta muuta kappaletta.
EP:n aloittaja Hounds on soundeiltaan todellista katujyrätavaraa, ja potkii aivan armottomalla tasolla. Bassorumpua tukevat lyhyet bassosyntikkasoundit, jotka saavat rummunlyönnit tuntumaan panssarivaunun laukauksilta. Kappaleessa leikitellään myös vaivihkaa stereokentällä, ja lyhyet bassosoundit ja fillerihitit saavat kiinnostavaa eloisuutta vaihtelevan panorointinsa kautta.
EP:n päättäjä Flex on äänimaailmaltaan EP:n kolmesta kappaleesta kylmin ja synkin, ja pituudeltaan kappaleista pisin. Biisiä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin olisin kadonnut jonkinlaisen hylätyssä teollisuushallissa pidettävän rave-iltaman keskelle, ja ympärillä tanssivat ihmiset ovat kuin zombeja transsin vallassa. Dekkien takana näkyy vain kaksi punasilmät kiiluen tulen ja lasereiden keskellä biisejä paukuttavaa siluettia, ja basso valtaa koko hallin. Näköni alkaa pikkuhiljaa sumentua, käteni ja jalkani eivät enää tottele aivojani, ja tunnen hiljalleen muuttuvani osaksi meren lailla liikkuvaa tanssilattian eliömassaa. Sanoisin tätä onnistuneeksi arjesta irtautumiseksi – mutta hallista ulos kävellessäni tarvitsen kyllä Calibrea palautumiseen.
Katri Somerjoki – Olin kuin puu
Kirjoitin Katri Somerjoen edellisestä Uurteet mun kasvoilla-nimisestä singlestä elokuussa, ja tänään tarjolla on Somerjoen uusi single Olin kuin puu.
Olin iloisesti yllättynyt uuden sinkun soundista. Vaikka Uurteet mun kasvoilla olikin onnistunut teos, niin Olin kuin puu-kappaleen edellisestä poikkeava soundi on kenties jopa mieluisampaa kuunneltavaa.
Tämä jos mikä on savuinen biisi. Kappaleen tunnelmassa ja soundissa kuuluu tietynlainen myöhäisen kahdeksankymmentäluvun ja varhaisen yhdeksänkymmentäluvun ajan hämyisyys ja letkeys. Rennoista bongo/congarummuista tulee mieleen myöhäinen ilta jossakin yhdysvaltalaisten suosimassa resort-sijainnissa, kenties Miamissa, tai toisaalta jopa hämärässä newyorkilaisessa baarissa keskisyksyn aikaan. Ilmassa leijuu hennosti tupakansavu, ja miehillä on päällään sijainnista riippuen ylänappi auki repsottava Hawaii-paita tai harmaa pikkutakki. Laseissa on viskiä, ehkä cuba librejäkin, ja Somerjoki laulaa pitkän, pukuun pukeutuneen pianistin säveltämänä lavalla. En edes tiedä, miksi kappale inspiroi näin yksityiskohtaisen mielikuvan, mutta inspiroi kuitenkin.
Pianistin kuvittelen jostain syystä hohkaavan tasaista Joe Camel-energiaa
Somerjoelta kuullaan kappaleessa edelliseen singleen verrattuna hyvin erilainen laulusuoritus, jonka keskiössä on tällä kertaa dynaamisuus. Somerjoki vaihtelee rauhallisesta, jopa viettelevästä ja hiljaisemmasta laulusta täysin rinnoin laulettuun revittelyyn, paljastaen äänialastaan alueita, joita en itse edes tiennyt hänen omaavan.
Kappaleen instrumentaatio on todella onnistunutta. Instrumentaation osalta spottivalon ansaitsee tietysti pianisti, joka laittaa kappaleessa paikoin Rhodesin todelliseen solmuun, ja vaihtelee hillityn, äärimmäisen tunnelmallisen taustoituksen ja virtuoosimaisten soolo-osuuksien välillä luontevasti. Kappaleen rytmisektio täytyy kuitenkin myös huomioida kunnianosoituksella, sillä rumpujen ja basson yhteispeli on kaiken keskiössä luomassa kappaleeseen tasaisesti kulkevan rytmin, joka on nautinnollista kuunneltavaa. Rumpali ja basisti ovat niin sanotusti “in the pocket”, ja komppi etenee kiistämättömän letkeästi, mutta hallitusti. Viimeisenä iloisena yllätyksenä tuli myös kappaleen loppuosasta löytynyt viulusoolo, joka oli omiaan rakentamaan tunnelmaa pidemmälle.
Lyriikoiltaan Olin kuin puu rakentaa kirjaimellisia puita kielellisenä apunaan käyttäen narratiivia elämän kukkaan puhkeamisesta pitkän tauon jälkeen – “Olin kuin puu, jolla oli ikuinen talvi / Ydin vielä elossa, imin voimaa sateesta”. Näin loppusyksyn aikaan olemme tietysti pikemminkin matkalla kohti sitä ikuista talvea kuin pääsemässä siitä pois, mutta kyllä kappaletta tähänkin vuodenaikaan mielellään kuuntelee. Kappaleen inspiraatiosta kertoi artisti itsekin saamassani meilissä:
“Kappale syntyi eräänä tammikuisena iltana kulkiessani Kaisaniemen puiston ohi. Samaistuin puiden lumisiin runkoihin, jotka nukkuivat talviuntaan lumen suojaamina, mutta heräisivät talven taituttua jälleen eloon. Niin kuin puut alkavat keväällä viheriöidä, puhkeaisin minäkin taas täyteen loistooni.”
Olin kuin puu kanavoi onnistuneesti kallisarvoista vanhojen cocktail-baarien intiimiyden ja juhlallisuuden yhdistelmää, jota voi 2000-luvulle siirryttyämme olla hankala tavoittaa alati vahtivien älykännyköiden aikakaudella, kun kanssaihmiset eivät tunnu pystyvän irrottautumaan globaalista tietoavaruudesta edes hetkeksi livemusiikkia kuunnellakseen. Erinomainen single, jota seuraa toivottavasti tulevaisuudessa albumikin. Kappaletta kuuntelemaan pääset tästä:
Markus Asunta – Annikki Tähti
Aiemmista blogipostauksista tuttujen artistien kavalkadi jatkuu tänään Markus Asunnan uudella singlellä Annikki Tähti. Nyt jo edesmenneen iskelmälegendan nimeä kantava kappale on tunnelmaltaan lempeitä muisteloita sisältävä akustisen kitaran pohjalle rakennettu iskelmäteos. Kappaleen lyriikoissa kuuluu haikeahko nostalgian tuntu ja menneiden aikojen kaiho, joka muistuttaa temaattisesti esimerkiksi Juicen klassikkobiisiä Paperitähdet. Tässäkin biisissä, kuten edellisessä käsittelemäni Asunnan kappaleessa Käyttöohje, on rummuissa Happoradiosta tuttu Markku Defrost. Bassosta, hammondista ja sähköpianosta taas vastaa Matti Kari, ja Asunta itse hoitaa kitarat ja laulun.
Tämä on jo toinen Asunnalta kuulemani kappale, ja minulle on alkanut muodostua jonkinlainen ymmärrys hänen tyylistään artistina. Hän suosii musiikillisesti suhteellisen rauhallisia sovituksia ja sävellyksiä, mutta integroi toisaalta niihin tunteelliselta painoltaan painaviakin, syviä ajatuksia. Asunnan musiikin vastaanottavainen, harkittu tyyli tekee paikoin melankolistenkin pohdintojen kohtaamisesta kuuntelijalle emotionaalisesti helpompaa.
Annikki Tähti-kappale on ilmeisesti kirjoitettu jo yhdeksänkymmentäluvulla, sillä Asunta kommentoi kappaleen lyriikoiden viittauksia sähköpostissaan seuraavasti: “Kappaleen kirjoittamisajankohdan jälkeen sen nimihenkilö on kuollut, rahayksikkö vaihtunut ja kertosäkeessä mainittu tavarataloketju alennuslaareineen mennyt konkurssiin.”
Biisi rakentaa elämän tiellä jo pitkään kulkeneille ihmisille sympatiaa, ja kertoo elämänkulusta lähiöbaarissa. Suosikkilyriikkani kappaleesta oli osittain koominenkin: “Joku tuntematon tuopin rikkoi Penan ohimoon / Me lyödään Väykän kanssa markkaa pajatsoon”. Etenkin pajatso-säkeen Asunta laulaa hunajaisella, lämpimällä ja soljuvalla äänellä, jota on ilo kuunnella. Sinänsä, jos sattuisin löytämään itseni hukuttamasta murheitani lähiöbaarin halpisstobeen, Asunnan rauhallinen tarinankerronta olisi varmasti miellyttävää kuunneltavaa jopa baarin nurkasta livenäkin laulettuna. Samaistun myös kappaleessa myöhemmin kuultavaan lyriikkaan: “Äärimmäinen pettymys on valomerkki kapakin”. Olen tainnut olla elämässäni baarissa valomerkkiin asti muistaakseni vain kerran tai kaksi, mutta muistan kadun tuiverrukseen Turun Uudesta Apteekista siirtymisen silloin kieltämättä tuntuneen ikävältä. Asunta kommentoi samaa ilmiötä kappaleen viimeisessä säkeistössä:
Ja kotiin tuulta vasten koetan taapertaa
Se taitaa talvi olla tulollaan näin kovaa kun puhaltaa
Sit mä muistan vanhan surullisen laulajattaren
Viima jäätää silmänurkkaan kyynelen
Annikki Tähti on aikakapselimainen, rauhallinen iskelmäkappale, jota pääset kuuntelemaan alhaalta:
Colorblue – Ever After
Pyrähdyksemme viimeistelee indierock-yhtye Colorbluen uusi single Ever After. Yhtyettä luotsaa blogin vanha tuttu Michael Bleu, jonka tulisesta Kaiken sais räjäyttää-soolosinglestä kirjoitin toukokuussa.
Colorblue-yhtyeen soundi ei kuitenkaan ole sinisilmäsoulia, vaan erittäin laadukkaasti tuotettua haaveilevaa indierockia. Kappale on soundiltaan shoegazemaista herkkää hengailua, joka yltyy kappaleen kertosäkeistöissä aavistuksen energisemmäksi, palautuen kuitenkin perussäkeistöissä takaisin rauhalliseen tahtiin. Biisin loppupuolella kuuluu loistavalla kitaratonella soitettua kitarariffailua, joka komppaa hienosti rytmikitaran biisin läpi jatkuvaa äänivallia.
Michael Bleu toimittaa aavemaisen, emotionaalisen laulusuorituksen kauniilla äänellään, joka taipuu myös englanninkieliseen lauluun osaavasti. Nautin myös kappaleen melko suoraviivaisista lyriikoista, joissa pieneen määrään sanoja ahdetaan narratiivisen merkityksen osalta valtavasti sisältöä. Lyriikoiden korkea taso on selvää jo ensimmäisistä sanoista: “Dreams of a teenage waste of time / Desperate and hopeless trying / The songs about us dying.”
Lyriikat aidosti tuntuvat siltä, että niiden kirjoittaminen on vaatinut jostakin henkilökohtaisesta tuskasta ammentamista, jonkinlaista arpeutuneen sydämen raottamista. Kun lyriikat vielä lauletaan Michael Bleun kantavalla äänellä, ei kappaletta kuunnellessa voi olla vajoamatta jonkinlaiseen suhteelliseen melankoliseen, menneisyyden virheitä muistelevaan itsereflektiopyörteeseen. Kappaleen lopun pitkästi lauletut toistot lyriikoista “I hear the music, hear the sound of love / We could be ever after” alleviivaavat kappaleen välittämää menetetyn rakkauden tuskaa. Tätä biisiä tekee mieli soittaa loopilla kerta toisensa jälkeen.
Pitkälti ainoa kritiikkini kappaleen suhteen on sen yhtäkkinen loppuminen – kappale olisi omaan makuuni hyötynyt enemmän vanhan liiton fade-outista kuin äkillisestä hiljaisuuteen valahtamisesta, mutta se on tietysti aina artistin oma valinta, josta musabloggari voi korkeintaan mutista blogissaan.
Colorblue ei sinänsä ole uusi yhtye, ja Ever Afterkin on itseasiassa single jo heidän tulevalta kolmannelta albumiltaan, mutta itselleni tämä oli ensimmäinen kohtaamiseni yhtyeen musiikin kanssa. Tämän singlen perusteella uutta albumia kannattaa todellakin odottaa, ja sen ensimmäistä sinkkua pääset fiilistelemään alhaalta:
Olipahan musiikkikimara! Kiitän lukemisesta, ja suosittelen vielä loppuun tätä tänään julkaistua historian viimeistä Beatles-biisiä. On hullua voida sanoa näin -99 syntyneenä, että pääsee kuulemaan ennen kuulematonta Beatles-musiikkia omana elinaikanaan, mutta totta se vaan on:
The Beatles – Now And Then