Tämän kuun blogipostauksen kohdalla kävi aidosti niin, että meinasin unohtaa kirjoittaa koko tekstin. Istahdin tietokoneeni ääreen kuten joka aamu ja vilkaisin päivämäärää – Hmmm, 27. päivä, miksi se tuntuu jotenkin erilaiselta… Ei perkele, postauspäivä! Tavallaan pidän tätä jopa positiivisena tilanteena, sillä läheltäpitiunohdukseni johtui siitä, että olen aktiivisesti puuhaillut kaikenlaista muuta ja keskittänyt energiaa etenkin työnhakuprosessiin, eli elämässäni on ollut muutakin sisältöä kuin rakkaan musiikkiblogini kirjoittaminen. Kolmen viime kuukauden 27. päivän blogipostaukset ovat myös olleet omasta mielestäni suhteellisen onnistuneita ja sisällöntäyteisiä, joten näin marraskuun synkeydessä kehtaankin nyt kirjoitella pitkästä aikaa tällaisen rennomman listaustyylisen tekstin.

Foo Fighters – Aurora (1999)

Arvostukseni Foo Fightersia kohtaan kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi, koska tuntuu siltä, että löydän bändiltä joka vuosi jonkin kappaleen, jonka hienoutta en ollut aiemmin hoksannut, ja jonka sitten soitan puhki. Tällä kertaa kyseessä oli kappale nimeltä Aurora bändin syntymävuonnani julkaistulta kolmoslevyltä There Is Nothing Left To Lose. Kappaleen katkeransuloinen nostalgian ja menetetyn rakkauden tematiikka yhdistettynä kauniisiin kitaramelodioihin on taustoittanut oman syksyni etenemistä, pehmentäen lohdullisesti vähenevän auringonvalon määrän emotionaalista vaikutusta. Dave Grohl on jumalolento.

Korn – Never Never (2013)

Tämän bändin kohdalla tuntuu toistuvan sama ilmiö kuin Foo Fightersinkin kanssa, eli löydän säännöllisin väliajoin bändin diskografiasta unohdettuja biisejä, jotka kolahtavat erityisen tehokkaasti, ja jotka sitten kuuntelen puhki. Vuoden 2013 The Paradigm Shift-albumilta löytyvän Never Never-kappaleen kohdalla kyse on biisistä, jota olen kuunnellut jo suurin piirtein vuosikymmen sitten kerta toisensa jälkeen Youtubesta, ja nyt satuin viimein löytämään kappaleen uudelleen. Tätä biisiä ja yllämainittua Foo Fightersin teosta yhdistää introjen hienous – molempien kappaleiden kohdalla juuri intron soundi virittää minut kuuntelijana kappaleelle sopivaan tunnetilaan. Kappaleet sivuavat sinänsä aiheiltaankin samaa asiaa, eli rakkautta, mutta Never Never on tunteellisesti hieman kylmempi ja toisaalta energialtaan myös uhmakas. Kornin 2010-luvun dubstep-fuusiokausi jakaa mielipiteitä, mutta ainakin Never Never kuuluu mielestäni selkeästi Kornin diskografian parhaimmistoon.

Peeping Tom – Mojo (2006)

Tämä Faith No More-nokkamies Mike Pattonin sivuprojektin biisi ansaitsisi paljon enemmän huomiota ja striimejä, sillä sen kertosäkeistö on yksi parhaista, johon olen törmännyt koko vuonna. Mojo on tunnelmaltaan ja etenkin lyriikoiltaan viettelevän uhkaavan kuuloinen, ja leikittelee säännöllisen, ehkä jopa ongelmaa lähestyvän päihteidenkäytön ideoiden kanssa.

Now roll it up and smoke it again

It’s bottoms up and drink it again

Now fix it up and shoot it again

I can’t believe I did it again

Kappaleen päähenkilön reaktio omaan käytökseensä saa viekkaan käänteen, sillä hän ei kuitenkaan laulaessaan kuulosta vielä epätoivoiselta, vaan pikemminkin epäluuloisen huvittuneelta. Kappaleen kertosäkeen asetelma myös selitetään sitä edeltävien lyriikoiden avulla:

It’s my party, but I’m waiting for someone to start it

My party, there’s blood on the ceiling, the carpet

Gotta get my mojo runnin’, engine hummin’, don’t I?

Juuri lyriikka Gotta get my mojo runnin’, engine hummin’, don’t I? kertoo siitä, että päähenkilön toleranssi käyttämilleen päihteille, tässä tapauksessa pilvelle (roll it up), alkoholille (bottoms up) ja heroiinille (fix it up and shoot it) on korkealla tasolla – päihtymystilan saavuttaminen, “moottorin starttaaminen”, vaatii suuremman annoksen kuin aiemmin, ja päähenkilö jopa tietää, että hänen kannattaisi pitää väliviikonloppu, mutta löytää silti itsensä taas käyttämästä – I can’t believe I did again. Mike Patton on minulle musiikillinen hahmo, jonka tuotanto ei suurilta osin kiinnosta itseäni, mutta silloin kun mies onnistuu, hän todella, todella onnistuu.

John Mayer – Where the Light Is: John Mayer Live In Los Angeles (2007)

Jottei postaus pääty uhkaavaan päihteidenkäyttöbiisiin, tuon esiin tämän aivan uskomattoman kovan livelevyn. Where The Light Is on Spotifyssa 2 tuntia ja 4 minuuttia pitkä, mutta itse suosittelen tätä Youtubesta löytyvää kahden ja puolen tunnin videoversiota, joka sisältää kappaleiden lisäksi myös Mayerin itsensä puhumia mielenkiintoisia välispiikkejä, jotka valottavat miehen luovaa prosessia ja suhtautumista livesoittamiseen. Kyseessä on pitkä video, ja katsoin sen itsekin samalla kun nautiskelin hieman olutta ja pelailin sivussa videopelejä, ja levy soveltuu siihenkin – se ei vaadi jatkuvaa huomiota, mutta antaa toisaalta aktiiviselle katsojalle ja kuuntelijalle paljon, sillä Mayerin virtuoosista kitaransoittoa on ilo seurata sekä silmin että korvin. Olen sittemmin laittanut tämän levyn Spotifysta soimaan useankin illanvieton taustamusiikiksi, ja siihen se sopii suurelta osin iloisen energisyytensä ansiosta loistavasti, sillä harva ihminen kokee äärimmäisen taidokkaasti soitetun ja lauletun bluesin olevan sietämätöntä kuunneltavaa.

Albumi alkaa legendaarisella Neon-kappaleella, ja vaikka se onkin äärimmäisen kova aloitus, meininki ei todellakaan heikkene seuraavien kappaleiden myötä, vaan jatkaa vain paranemistaan koko levyn loppuun asti. Albumi koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäisessä Mayer soittaa yksin akustista kitaraa viiden biisin ajan. Kakkososassa hänen seurakseen liittyvät John Mayer Trion jäsenet kahdeksan biisin ajaksi, ja sen jälkeen lavalle kokoontuu koko bändi viimeisen yhdeksän biisin ajaksi. Tahtoisin sanoa juuri John Mayer Trion soittaman kakkososan olevan blueskeskeisyytensä takia suosikkipätkäni levyltä, mutta myös alun akustisesta setistä peräti kolme viidestä kappaleesta on uskomattoman kovia suorituksia, ja lopun yhdeksänkin biisin seassa on todella mahtavaa tavaraa, kuten kappaleet Waiting On The World To Change, Slow Dancing In A Burning Room, I Don’t Need No Doctor ja tietysti timanttinen Gravity, joten suosikkiosaa on hankalaa valita. Se on toisaalta myös positiivinen merkki albumin tasaisen korkeasta laadusta – hyviä biisejä kuullaan yksi toisensa jälkeen koko kahden tunnin setin ajan.

Albumin Spotify-versioon pääset tästä:

Suosittelen kuitenkin erityisesti levyn korkealaatuista videotaltiointia:

Osta viiniä tai mieluisia makusteluoluita, kerää kokoon kaveri tai kaksi, tai jos siltä tuntuu, pidä kokonaisvaltaisesti rentouttava yhden hengen nautiskeluilta, ja laita tämä livelevy Youtubesta isolle näytölle. Tämä kannattaa kokea kunnolla vähintään kerran elämässä.

Tässä kaikki tällä kertaa, seuraava teksti perinteiseen tapaan perjantaina. Mukavaa viikonalkua!