Vuoden viimeinen Kuukauden Kovimmat-postaus on saapunut satamaan. Joulukuun postaus tulee tuttuun tapaan olemaan uusi lisäys vuoden Spotify Wrappedini perkaamiseen perustuvaan Vuosiretrospektiivi-postaussarjaan, jonka edelliset osat pääset lukemaan tästä ja tästä.

Eiköhän aloiteta.

Farah – New Orleans (2024)

Tämän Turusta ponnistavan yhtyeen olen jopa sattumoisin nähnyt jo soittamassa livenäkin vieraillessani elokuussa Turussa kaveriporukalleni perinteeksi muodostuneessa Suuret Oluet, Pienet Panimot-tapahtumassa. Bändi oli kovassa vedossa, ja sen eloisa musiikki tuki mukavasti bisseteltan tunnelmaa.

Yhtyeen uusi single New Orleans (jolle on muuten tehty hieno musiikkivideokin) on jämäkän kitarariffin päälle rakennettu iskevä soul-kappale, jonka aiheesta bändi kertoi sähköpostissaan seuraavanlaisesti:

“…kappale käsittelee teemoillaan mystistä aikaa Louisianan osavaltion musiikillisesti kenties legendaarisimman kaupungin New Orleansin 1800-luvun Voodoon ja sen harjoittaneiden Länsi-Afrikasta orjuuteen tuotujen ihmisten vaikutuksesta sikäläiseen elämään ja yhteenkuuluvuutta etsivään kaipuuseen.”

Solisti Johanna Tähden ilmaisuvoimainen ja harvinaisen sielukas ääni sopiikin kuin nenä päähän tähän mystisiä aihepiirejä sivuavaan kappaleeseen, ja se kantaa varmalla otteella soittavien instrumentalistien tukemana kappaleen nätisti maaliin asti. On myös loistavaa, että kappaleeseen on sisällytetty kunnon bridge, sillä niitä ei nykyään tule kovinkaan usein kuultua. Bridgessä itsessään kuuluu selkeästi, miten napakasti bändin soittajat pystyvät kimpoilemaan toistensa soittamista sävelistä, ja ottamaan koppeja toisilleen heittämistään musiikillisista mahdollisuuksista. Myös bridgeä seuraava kitarasoolo on maukasta kuunneltavaa. Teos onnistuu yhdessä itselleni tärkeimmistä musiikin ominaisuuksista, eli tunnelman rakentamisessa. Ainoa kritiikki, joka mieleeni tulee, on se, että lauluraita tuntuu välillä jäävän miksauksessa hieman kitararaidan alle, mutta tämä saattaa olla myös tietoinen tyylivalinta.

On aina mukavaa kuulla musiikkia, jossa yhtyeen jokainen jäsen antaa parastaan. Suosittelen vahvasti, ja kuuntelemaan pääset tästä:

Roost – Beat-Up to Bonehead, Bonehead to Beat-Up (2024)

Genre vaihtuu turkulaisesta soulista tamperelaiseen grungeen Roost-yhtyeen uuden kappaleen myötä. Bändi kuvaili itseään sähköpostissaan näin:

“Roost koostuu kokeneista tamperelaisista rockukoista, joilla on kokemusta bändeistä kuten Nyrkkitappelu, Rückwater, Pöölö ja Ystävä, Lurk ja Lepolan Akka & Kulkutauti. Nyt jyrätään sitten vähän enemmän ysärin tunnelmissa!”

Biisi alkaa möreällä, vahvasti efektoidulla lauluraidalla, josta meininki sujahtaa näppärään rock-vääntöön. Lyriikat ovat tyyliltään juuri sellaista osittain selkeää, osittain siansaksamaista tekstiä, josta grunge on monille jäänyt mieleen. Itse soittotyylistä mieleen tulee itselleni kuitenkin grungen sijaan jonkinlainen yleinen ysärin vaihtoehtorock, ja itseasiassa jopa kovasti rakastamani desert rock, etenkin Fatso Jetson-yhtye.

Kappaleesta kirjoittaessani koen relevantiksi tuoda esiin osittain hieman koomisen ongelman, johon usein törmään yhtyeiden minulle lähettämiä sähköposteja lukiessani. Ongelma on siis se, että bändit tuppaavat kirjoittavan musiikistaan usein itse niin tyhjentävällä tavalla, että joudun aidosti välttämään bändien meilien lukemista kokonaan, sillä muuten yhtyeiden musiikistaan kirjoittamat sanat jäävät poukkoilemaan pääni sisään, ja minkäänlaisen uuden, uniikin lähestymistavan löytäminen teokseen hankaloituu. Tässäkin tapauksessa yhtye on onnistunut tiivistämään biisin asenteen hienosti sähköpostissaan:

“Roostin musiikki on paluu ysärin vaihtoehtorockin saundiin ja kulmakiviin. Julkaisu on lähiöiden ahdasmielisten luupäiden anti-anthem, vihainen ja inhorealistinen flashback tamperelaisesta teollisuuslähiöstä.”

No siis… Niinhän se on. En oikein osaa kuvailla teosta tyhjentävämmin, ja sanon tämän siis positiivisessa mielessä.

Kuuntelin hiljattain Radio Helsingin MUSAMUSA-podcastin jakson, jossa vieraana oli toimittaja Mervi Vuorela. Jakson pääset kuuntelemaan itse, ja suosittelen sitä vahvasti, sillä siinä pureuduttiin tarkkanäköisesti modernin suomalaisen musiikkijournalismin tilaan:

Tuon jakson esiin siksi, että siinä Vuorela mainitsi yleistyvän ilmiön, jossa musiikkijournalismiin on levittäytynyt uusi tapa käyttää levy-yhtiöiden tai artistien itse lähettämiä promosähköpostiviestejä lähes suoraan, ja monet musiikista julkaistut artikkelit ovatkin muuttuneet pikkuhiljaa käytännössä vain lehdistötiedotteiksi.

Pystyn itse huomaamaan tämän hyvin konkreettisella tavalla, sillä saan usein samoja promomeilejä, joita saa esimerkiksi Rumba. Case in point: Kirjoitin viime kuun postauksessa nu-metal-yhtye endless withoutin kappaleesta nimeltä piercing. Niin teki myös Rumba – vai tekikö? Huomautan, että tuossa linkkaamassani Rumban tekstissä uutta tekstiä ovat vain ensimmäiset kaksi kappaletta, ja lopun kuuntelukehotus. Käytännössä artikkelin kirjoittaja Jarkko Fräntilä tuo siis lukijalleen lisäarvoa vain mainitsemalla, että teoksessa kuuluu vaikutteita yhtyeiltä kuten Helmet, Deftones, Korn, Sara, Swervedriver ja My Bloody Valentine. Artikkelissa on siis enemmän tekstiä, joka on kopioitu suoraan bändin itse kirjoittamasta sähköpostista, kuin tekstiä, joka olisi artikkelin tekijän itse kirjoittamaa. Kaaoszinen Niko Kuuselan postauksessa uutta tekstiä on puolestaan vielä vähemmän: https://kaaoszine.fi/endless-without-debytoi-piercing-kappaleella/

Mainitsen tämän vain havainnollistaakseni ilmiötä yleistasolla, eikä tarkoitukseni ole kommentoida millään tavalla itse artikkelin kirjoittajien, eli Jarkko Fräntilän tai Niko Kuuselan työtä. En tunne kyseisiä ihmisiä, eikä minulla ole mitään heitä vastaan. Uskallan jopa täysin röyhkeästi veikata, että eivät Fräntilä tai Kuusela itsekään välttämättä koe juuri tuollaisten tekstien tekemistä mitenkään uskomattoman mielekkääksi osaksi työtään, mutta käytännössä tätä ovat musiikkijournalismin realiteetit nykysuomessa – sen tekemisestä ei huippusummia makseta.

Musalehdet ovat kauheassa jamassa (Soundilla ei ole edes enää yhtäkään vakituista työntekijää), ja ne muutamien enää edes olemassa olevien musiikkilehtien nettisivut joutuvat toimimaan kengännauhabudjeteilla. Lopputuloksena on se, että lehdet ovat ainakin osittain muuntautuneet eräänlaisiksi tekstimuotoisiksi “vahvistimiksi”: Rumballa ja Kaaoszinellä on valmiiksi olemassa oleva lukijakunta, ja myös erinomainen SEO-presenssi, joten jos aloitteleva bändi saa teoksensa mainituille sivuille, se saa “signaalilleen” vahvistusta – musiikilleen kuulevia korvia. Suoraan bändien itsensä tai heidän levy-yhtiöidensä kirjoittamista sähköposteista tekstinsä kopioivat artikkelit eivät siis ole alun perinkään olemassa toimiakseen jonkinlaisina kritiikkiteksteinä, vaan juurikin pikemminkin mainosten kaltaisina suppiloina, joiden avulla nettijulkaisujen lukijoiden silmämunat saadaan kohdistettua uuteen musiikkiin.

Tässä ei sinänsä itsessään ole mitään väärää, mutta onhan tämä nyt kieltämättä aika erilainen kehityssuunta verrattuna siihen, mitä musiikkijournalismi oli Suomessa vielä joskus 2000-luvun alussa.

Olen alkanut tänä vuonna itsekin sisällyttämään teksteihini pieniä otteita artistien sähköposteista, sillä koen artistien oman näkemyksen esille tuomisen olevan kätevä työkalu, jolla voi auttaa lukijaa ymmärtämään, mihin artisti teoksellaan pyrkii. Otteet myös nopeuttavat yhtyeiden esittelyä ja antavat tärkeää kontekstia kappaleille.

Pyrin kuitenkin silti aina siihen, että teksteistäni leijonanosa on omaa pohdintaani, koska se on se lisäarvo, jonka luominen on musiikkiblogaamisen ytimessä. Jos en tekisi tuota, voisin nimetä blogini saman tien Tumpin virtuaaliseksi mainostauluksi, alkaa kokoamaan yhteen kaikki saamani promomeilit, ja postaamaan monta kertaa viikossa. Muutokseen liittyisi tietysti myös häiritsevien ja perverssien mainosbannerien tunkeminen sivun jokaiseen osaan. En kuitenkaan koe kuvaamaani skenaariota kovinkaan mielekkääksi.

Aiheeseen lopuksi palatakseni totean, että Roostin uusi kappale on onnistunut rock-luomus, ja pääset kuuntelemaan sen tästä:

Tams – Ei aikaa (2024)

Matka jatkuu Tams-nimisen joensuulaisen syntikkapoppia tekevän artistin kappaleella Ei aikaa.

Kappale on suhteellisen suoraviivainen, ja rakentuu synapopille hyvin tyypilliseen tapaan tasaisen four on the floor-biitin päälle. Keskeisessä osassa, kuten arvata saattaa, ovat syntikat, ja lopulta instrumentaatiosta rakentuukin menevä ralli.

Teos saattaisi tuntua muuten hieman geneeriseltä, mutta se erottuu onneksi massasta hennon lauluraitansa ansiosta, joka luo yhdessä kappaleen melodiavalintojen kanssa yllättävän intensiivisen, jopa maailmanloppua enteilevän tunnelman. Etenkin kohdassa 1:25 kuultava kimeä syntetisaattorimelodia tuo kappaleeseen painostavan vireen. Teos hohkaa etäännyttävää kylmyyttä, ja lauluraidan hillitty ja apaattinen olemus muuttaa muuten menevään rytmiin perustuvan kappaleen ensikuulemaa syvemmäksi ja dramaattisemmaksi.

En itse ole sinänsä syntikkapopin suurkuluttaja, mutta tästä teoksesta en kyllä löydä valitettavaa. Laita testiin:

Honey Crisp – Twist and Turn (2024)

Seuraavan kappaleemme tarjoaa jo aikaisemminkin blogissa vieraillut indie-rock-bändi Honey Crisp.

Twist and Turn on rentoa rockia, joka tuo instrumentaationsa puolesta vahvasti mieleen 1960- ja 1970-lukujen suomirockin, etenkin Coitus Intin. Sähköurkujen lempeä humina ja kertosäkeistöissä kuuluvat kiillotetut taustalaulut ovat omiaan luomaan onnistuneesti nostalgista tunnelmaa. Myös teoksen kansitaiteeseen on selvästi haettu ajan patinaa, ja siinä on myös onnistuttu.

Minulle lähetetään nykyään yllättävän paljon tätä biisiä muistuttavaa suomalaista musiikkia, ja olenkin päätellyt, että nuorten suomalaisten muusikoiden parissa taitaa jyllätä jonkinlainen 1960- ja 1970-lukujen musiikin nostalgia-aalto. Valtavirrassa vanhempaa estetiikkaa sekä visuaalisesti että musiikillisesti on kanavoinut esimerkiksi suureen suosioon noussut Arppa, ja oletan hänen toimineen inspiraationa monille artisteille. Voi olla, että tämä trendi on vastareaktio listoja dominoivalle autotunepohjaiselle suomiräpille, joka on kaikilta osin melko “keinotekoista”, eli sen äänimaailma syntyy suurelta osin softasyntikoista, rumpusämpleistä ja vahvasti efekteillä sorkituista lauluraidoista. Kun valtavirtamusiikin tematiikka tuntuu keskittyvän rahan tienaamiseen, käyttämiseen ja esittelemiseen työmarkkinoiden ollessa tavallisille ihmisille entistä kilpailullisemmat ja raadollisemmat, perinteisemmän 70-luvun soundin palaaminen suosioon tuntuu loogiselta vastarintaliikkeen ilmentymältä.

Twist and Turn on nykyhetkessä raikkaalta tuntuva tuulahdus yksinkertaisempien aikojen musiikkia. Perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi teoksessa kuullaan sekä pianoa että sähköurkuja, ja laulukin kuulostaa mukavan “luomulta”. Kyseessä on viehättävä rakkausbiisi, jota olisi varmasti kiva kuunnella livenäkin joissain aurinkoisissa kesäbileissä. Honey Crisp onnistuu jälleen miellyttävän kuuloisen rock-kappaleen luomisessa, jonka pääset itse kuuntelemaan tästä:

Pihalla – Syvään Uneen (2024)

Mainitsin äsken, että minulle lähetetään paljon 1970-luvun tyylistä musiikkia, ja todella tarkoitin sitä, sillä myös tämä helsinkiläisen Pihalla-yhtyeen teos on sähköurkuja hyödyntävä, suhteellisen matalatempoinen ja kevyt rock-kappale, jonka kansitaiteessa kanavoidaan 1970-luvun estetiikkaa. Tämä biisi onneksi eroaa ylemmästä kappaleesta laulukielensä ja teemansa osalta – siinä, missä Honey Crisp lauloi rakkaudesta englanniksi, laulaa Pihalla muutoksesta suomeksi.

Omalta osaltani tällaisten vanhemmista musiikkiaikakausista vaikutteita ottavien kappaleiden sisällyttäminen blogiini tuntuu mielekkäältä, sillä nämä kappaleet ovat aidosti laadukkaita, ja niitä on mukava kuunnella. Käytännössä ainoa ongelmani onkin se, että samankaltaisten kappaleiden käsitteleminen tuoreista perspektiiveistä muuttuu teos kerrallaan hankalammaksi sitä mukaa, kun toisiaan muistuttavia kappaleita tuo esiin. Prosessiin vaikuttaa myös se, että kun kyseessä on teos, joka perustuu niin vahvasti jo kauan sitten luodun musiikkityylin tyylipiirteiden hyödyntämiseen, on siitä vaikea sanoa mitään uutta.

Syvään Uneen on erittäin onnistunut pastissi 70-luvun suomirockista, ja näen jo sieluni silmin tämän kappaleen jonkin vanhan elokuvan lopputekstien taustaraitana päähenkilön kävellessä Helsingin kaduilla kohti auringonlaskua ruskeaa mokkatakkia olkansa yli roikottaen ja spaddua zipollaan sytyttäen. Toimii erittäin vahvasti:

Tässä kaikki tältä erää; Ensi kuun blogipostauksessa perataan Spotify Wrapped!